Miten kultakalasta tuli koiran kautta hevonen ja mitä sitten... ?

Olen pienestä pitäen ollut hevoshullu ja inttänyt vanhemmiltani omaa hevosta.
Hevoskärpänen puraisi hyvin pienenä mummolan naapurin tallissa ollessani ensikertaa hevosen kyydissä 2kk iässä :-). Vanhempani ajattelivat päästä helpolla ja hankkivat minulle kultakalan.... Hyvä idea ja kiva fisu, mutta eihän sitä voinut silittää eikä sillä ratsastaa. Hevonen olisi kiva, mutta ymmärsin ettei sitä kaupungissa takapihalla voi pitää eli "madalsin rimaa " ja siirryin haaveilemaan koirasta.
1980-luvun alussa alkoi koirakuume kasvaa perheessämme, siis myös vanhemmissani minun lisäkseni. Isäni serkulla oli tuolloin 1982 karjalankarhukoirapentue ja olin niihin aivan myyty. Karhukoiran hankintani kohtasi vastarintaa, ei puhdasta metsäviettistä koiraa kaupunkiin.... Sitävastoin vanhempani olivat iltakävelyllä törmänneet mustaan Roi-nimiseen labradoriurokseen joka oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen maatessaan kuraojassa ja silputessaan keppiä niin että puun säleet vain sinkoilivat. Oli kuulemma hyvä sorsakoirakin, mikä isääni metsästäjänä kiinnosti kovasti.

Jaa että  labradori meille !? 
Niin perustavallisen, suorastaan tylsän näköinen, yksivärinen koira, jolla ei ollut edes upeasti hulmuavaa pitkää turkkia .... Not a good idea, minun mielestäni(Pia 9v).  Pitäisi vielä olla vähän haukkuva ja karvaakaan ei juuri lähde...  Se oli sitä sen ajan kaupunkilegendaa parhaimmillaan mutta upposi vanhempiini kuin kuuma veitsi voihin. Äitini alkoi selvittää miten pääsee labradorin onnelliseksi omistajaksi ja niinpä päädyimme jonotuslistalle mustaan urokseen, odotus palkittiin vajaata vuotta myöhemmin. Silloin(1983) ei pentuja ollut niin vain saatavilla.  31.5.1983 alkoi labradorielämämme kun perheeseemme saapui Hirsipirtin Iisakki (Roseacre Shalako- Hirsipirtin Asteri).  Tämä musta sankari tunnettiin nimillä Winnie ja Winston, isänsä kun kutsumanimentään oli Churchill. 
Winnie oli mitä parhain kaveri ja uskollinen ystävä kun murkkuvuodet kohtelivat kaltoin.. Tuli aikanaan se suomenhevonen ja toinenkin( väsytystaktiikkani ilmeisesti puri), muutin Poriin 1989 ja Winston jäi lapsuudenkotiini Keravalle.  Tässä vaiheessa hevosharrastus pyöri vauhdilla koko ajan ja ajoin jokusen startin kilpaakin työskennellessäni opiskelun lomassa ravitallilla. Omat pollemme olivat pikemmin elämäntapaintiaaneja kuin dollari-imureita, joskin nuorempi aloitti hyvin lupaavasti sijoittuen ikäluokkalähdössä nelivuotiaana toiseksi. Hevoset olivat ja elivät aikansa luonamme( vuoteen 2001 asti) ja hauskoja kommelluksia sattui läjäpäin niiden kanssa.

Kun äitini sitten yllättäen kuoli 1993, vanhaherra Sir Winston muutti taas luokseni ja elelikin reippasti yli 14-vuotiaaksi, osallistui jopa elämänsä ensimmäiseen näyttelyyn ollessaan toisella kymmenellä ja sai kakkosen jo vähän kulahtaneesta ulkomuodosta johtuen.
Winstonin vanhetessa alkoi ajatus itää sen seuraajasta, enhän myöskään halunnut että suomenajokoiramme Alakossun Piri jäisi yksin kun Winstonin aika loppuu. Piri oli eräänlainen pelastustapaus ja hyvin herttainen sisäkoira, joka myös ajoi jänistä. Sen taru loppui vatsakasvaimeen aivan liian varhain.

Kävin Turun KV-näyttelyssä 1996 katsomassa labradoreja kehänlaidalla ja huomasin silmääni miellyttävän tietyn kennelin koirat ja tyypin. Kun kaikki osui kohdalleen ja tuuriakin oli matkassa, niin uudet perheenjäsenemme tulivat sitten juuri tästä Loresho- kennelistä Harjukarin Anskulta....

Loresho-veljekset L. Real Ale ja FinMva L.Real Love( ai miksi kaksi pentua samalla kertaa ? Se onkin sitten jo aivan toinen tarina..) herättivät kasvattajansa myötä kiinnostuksen näyttelyihin, aikanaan Anskulta tuli sitten sijoitukseen minulle oman kasvatustyöni kantanartut Loresho Vanilla Velvet ja Beechcroft Country Girl.
Kukapa olisi uskonut että vannoutunut mustan labradorin kannattaja innostuu ruskeista, mutta niin vain kävi Vanilla Velvetin aka Ruskan tultua meille. Kiitos Ansku neuvoista ja avusta, ilman sinua en olisi tälle tielle "eksynyt " !

 Elämä koirien kanssa on hyvin antoisaa ja varmasti tietää miksi käy töissä. Tietysti rahoittaakseen tämän mukaansatempaavan ja jo elämäntavaksi muuttuneen harrastuksen. Labradorinnoutajien lisäksi, joita kotonamme majailee riittävästi viedäkseen sohvilta ja sängystä kaiken tilan, perheeseemme kuuluu hurmaava basset hound-neitonen ja kolme kissaa. Nuori ajokoiranarttuni asuu ystävän luona metsästyskäytössä. Hovihenkilökuntaa edustavat minä, mieheni Jari ja poikamme Joona(s.7/05), sekä viikonloppuisin Jarin tytär Rita, joka on jo aloittanut koirien esittämisen apunani näyttelyissä. Ritan veli Jani on harvinaisempi vieras , eikä tätä mopojätkää juuri näyttelyihin saada ;-).

Silkasta mielenkiinnosta kävin Kennelliiton kasvattajakurssit 1996-97 ja hain kennelnimeäkin jo 1997, ihan vain kaiken varalta.Ensimmäinen penteeni syntyi 1999 ja tähän mennessä pentumme ovat olleet kolmea lukunottamatta mustia tai ruskeita. Tosiasia on, että hyvä koira on hyvä koira olipa väri mikä hyvänsä, jostain syystä omat mieltymykseni on toistaiseksi kiertänyt keltaiset.
Täydellistä koiraa ei liene syntynyt, mutta ajatuksissa siintää se oma ihannekoira, jota kohti ponnistellaan. Omat koirani olivat myös metsästyskäytössä "edellisessä" elämässäni. Nyt niitä käyttää isäni tarpeen tullen ja nykyinen mieheni Jari on myös innostumassa aiheeseen ja hyvä niin kun tälläiseen hullunmyllyyn iloineen ja suruineen on vapaaehtoisesti mukaan hypännyt. Oma näkemykseni on, että kauniilla koiralla on mukava metsästää ja jokunen kasvattini onkin aktiivikäytössä. Koepuolelle ei ole innokkaita niinkään riittänyt taippareita pidemmälle, mutta ehkäpä tulevaisuudessa silläkin saralla yritetään. Näyttelyt ovat lähinnä sydäntäni ja olen vuosien mittaan ainakin yrittänyt hillitä toisinpaikoin pirskahtelevaa tempperementtiani :-).

Lokakuussa 2006 sain suuren kunnian arvostella rotujärjestön Puppy&Veteran Show'ssa urospennut ja kaikki veteraanit. Päivä oli upea ja sai mielen jälleen kovin nöyräksi oman kasvatustyön suhteen.
Tämä harrastus on tuonut mukanaan hienoja ystäviä, hienoja kokemuksia ja todella mukavia pennunomistajia. Tämä henkinen pääoma auttaa jatkamaan silloinkin kun aurinko ei muista paistaa risukasaan.

Jos olet jaksanut lukea tämän tilitykseni tänne saakka, niin nyt tiedät pikkuisen taustojani ja voit jatkaa siihen pääasiaan eli tutustua koiriini. Mikäli herää kysymyksiä tai olet kiinnostunut mahdollisesti tulevista pentueistamme, otahan rohkeasti yhteyttä !

Kiukaisissa 4.12.2006

Pia Itkonen