FK Markku Forsman:

Tampere-Tartto-seuran tultua perustetuksi kevättalvella 1989, lähti toiminta vilkkaasti käyntiin. Kuuman ja kiihkeän kesän jälkeen heräsi ajatus lähteä uudelle matkalle Tarttoon. Ensimmäistä vierailuamme seuranneina kuukausina olot Virossa olivat vapautuneet niin paljon että nyt ystävämme hoitivat Viron-puoleiset matkajärjestelyt itse tullessamme lokakuussa 1989 toista kertaa Viroon

Tällä matkalla teimme myös koko päivän retken Viljannin kautta Pärnuun. Yhteydet virolaisiin lujittuivat ja oma näkökulmamme avartui. Matkan tärkein anti oli kuitenkin ajatus kutsua virolaiset vastavierailulle Suomeen.

Idea tähän saatiin keskustelussa yliopiston kirjaston kahvilassa, jossa tiedustelimme virolaisilta ystäviltämme asiaa. He pitivät sitä tässä vaiheessa jo mahdollisuuksien rajoissa olevana. Samoin puhuimme siitä, mitä voi ja mitä ei voi kirjoittaa kirjeessä, sillä aiheellisesti virolaiset epäilivät edelleen ulkomailta tulevia kirjeitä avattavan.

Palattuamme kotiin otin härkää sarvista ja soitin Neuvostoliiton lähetystöön ja tiedustelin neuvostokansalaisten kutsumenettelyä. Tässä vaiheessa perestroika oli edennyt niin pitkälle, että Viroon kelpasi suomenkielinen kutsu entisen venäjänkielisen kutsun sijaan.

Niinpä ryhdyimme tuumasta toimeen. Halukkaita kutsujia ja majoittajia löytyi historian lukijoiden joukosta yllin kyllin, vaikka niitäkin oli, joiden mielestä koko Viro-touhotus oli jollain tapaa epäilyttävää ja joiden pieneen turvalliseen hyvinvointimaailmaan ei mahtunut ajatusta siitä että joku uhraa voimiaan huonomassa asemassa olevien puolesta.

Taistelu byrokratiaa vastaan

Elina Laurikainen kirjoitti puhtaaksi kutsut, jotka olivat todellinen byrokratian mallinäyte kaikkine vakuutuksineen ystävällisistä väleistä kutsuttavan ja kutsujan välillä. Tämän jälkeen marssimme kaikki maistraattiin, jossa julkinen notaari todisti nimikirjoitukset oikeaksi ja maksoimme 25 markan leimaveron per kutsu. Näin yksinkertaista kaikki ei kuitenkaan ollut, sillä lopullisesti neuvostobyrokratiaa ei vielä oltu nujerrettu.

Alunperin vierailuajaksi oli ajateltu tammikuun loppua 1990, mutta tämä osoittautui pian täysin epärealistiseksi. Esiin tuli sellaistakin, jota emme edes olleet tajunneet. Eräänä päivänä ovikelloni soi ja oven takana oli eräs Tampereen teatterin näyttelijätär, joka oli ollut esiintymässä Vanemuine-teatterissa Tartossa.

Esityksen päätyttyä häntä oli lähestynyt tumma ja komea nuorimies, jonka kuvauksesta tunnistin Jaanus Arukaevuksi ja joka oli sujauttanut kirjelipun näyttelijälle ja pyytänyt toimittamaan sen minulle.

Kirjeessä kerrottiin, että muut Suomeen-tulijat eivät halua kahta ehdottamaamme henkilöä mukaan, koska "he ovat yhteydet KGB". Loppujen lopuksi vierailu lykkääntyikin huhtikuun ensimmäiseen viikkoon. Rätisevillä kaukopuheluilla olimme yhteydessä toisiimme ja vihdoin virolaisten tulopäivä oli selvä ja heillä oli passit, viisumit ja maastapoistumisluvat.

Nyt alkoi Tartto-seuran hallituksella tulinen kiire järjestelyissä. Saimme Harri Päiväsaaren kanssa neuvoteltua Valtionrautateiden kanssa erittäin edullisen sopimuksen ryhmälipusta, Elsi Maijalan onnistui saada heille ilmainen ruokailu päivittäin yliopiston ruokalassa jne.

Monipuolista ohjelmaa

Niin sitten saapui vieraaksemme kymmenkunta virolaisopiskelijaa viikoksi. Hurjempaa viikkoa en ole eläessäni kokenut. Koko ajan oli tarjolla jotakin ohjelmaa, joiden käytännön järjestelyt me hallituksen ydinryhmä pidimme käsissämme.

Niin sitten olin eräänä päivänä vaihtamassa Neuvostoliiton ulkomaanpankin Vneshekombankin matkashekkejä Suomen Pankin konttorissa (muualla niitä ei vaihdettu), kun sisään tömisti lauma jostain Keski-Aasian tasavallasta peräisin olevia turisteja samalle asialle.

Todella laajan kuvan Suomesta tarjonnut viikko huipentui ikimuistoisiin bileisiin Elsi Maijalan ja Petri Juutin asunnossa Hervannassa, jonne ahtautui lähes 70 henkilöä ihmettelemään ilmieläviä virolaisia ja eteisessä riippuvaa täyskokoista Viron lippua.

Selvittyämme kunnialla tästä ruljanssista olimme valmiita käymään käsiksi vaikka minkälaisiin järjestelytehtäviin ja tulihan niitä, mm. ensimmäiset Pirkanmaan Viro-viikot syksyllä 1992 tai oman toimiston, Pirkanmaan Viro-keskuksen hankkiminen.

Myöhemmin monet matkalla mukana olleet virolaiset ovat kertoneet minulle, kuinka suuriarvoinen matka heille oli, olihan se useimpien ensimmäinen ulkomaanmatka.

Kertaakaan koko viikon aikana eikä myöhemminkään törmätty minkäänlaisiin väärinymmärryksiin niin että virolaiset olisivat tahtoneet jotain, mihin meillä ei ollut mahdollisuuksia tai suomalaiset olisivat syyllistyneet mestaroivaan omien saavutustemme esittelyyn.

Ensimmäisen suuremman virolaisryhmän vierailun järjestäminen erittäin niukin rahallisin resurssein opetti meille mukana olleille sen, mikä voima vapaaehtoisessa kansalaisjärjestötyössä piilee.